iloinen pieni rallytokopoika

Nyt olisi marraskuun kisakuukausi paketissa. Se loppui tänään meidän toiseen rallytokokokeeseen, josta haettiin hyväksytty tulos. Pisteitä tuli 86p. Ei kummoiset pisteet, mutta ihan ymmärrettävää sillä en jaksanut itse olla ihan täysin skarppina, jolloin koiraltakaan en vaatinut kun perushyvän suorittamisen. Vekillä ehti nenäkin käydä maassa nuuskuttamassa kesken radan, mikä kertoo jo siitä etten oo ollut tarpeeksi tarkkaavainen ja pitänyt koiraa täysin kontaktissa. Mutta hyväksytty tulos on hyväksytty tulos. Palkkana leikittiin hyvä tovi maassa geelinarupallolla repien ja saalistaen, sekä lopuksi vain viskoin palloa Vekille jonkun aikaa jotta saisin sitä vähän väsyneemmäksi. Leikin jälkeen vielä istuskeltiin ja silitin, rapsutin ja paijasin Vekkiä vielä pitkän aikaa ja ihan vaan oltiin siinä. Agilitykisoissa koira on yleensä melkein pakko heti radan ja jäähkän jälkeen heittää odottamaan taas seuraavaa rataa, sillä pitää yleensä olla itse rataantutustumassa tai pälyilemässä onko aikataulu ajallaan. Rallykoe taas tuntui niin lyhyeltä käännökseltä kehässä, että olisi tuntunut epäreilulta heittää koira lyhyen palkkauksen jälkeen autoon. Tänään halusin erityisesti näyttää koiralle miten kiitollinen olen siitä ja tyytyväinen sen työskentelyyn. Oikeasti, koira minkä kanssa voi tehdä mitä tahansa lajia ja tässä tapauksessakin rallytokoa, mitä ei edes treenata ja se tekee ihan mahtavalla asenteella. Se ei komenna vaikka ei tietäisi mitä tehdään, on iloinen ja reipas tehdessään.

Videota katsoessa näyttääkin ettei oltukaan ihan niin kuutamolla mitä suorituksessa tuntui. Käännöksissä Vekki meinas vähän keulia ja -10p otettiin jollakin kyltillä kun Vekki käväisi istumassa, eli väärin suoritettu liike. Mikä tärkeintä, niin häntä ei pysy varmaan hetkeäkään paikoillaan kun on niin kivaa, siistiä ja ihanaa olla töissä. Rallyvideossakin suoritustakin merkittävämpää mulle on nähdä että koiralla on ollut oikeasti tosi mahtavaa. Ajatuksena olisi kyllä lähteä kisaamaan tavoitteellisesti kohti ylempiä luokkia, siinä riittää kyllä tekemistä.

Joskus talvikauden alettua yritin ladata ekoista treeneistä pätkää Youtubeen, mutta lataus epäonnistui. Nyt klippi oli kuitenkin latautunut sinne onnistuneesti, joten tähän väliin video ensimmäisistä talven treeneistä:

Vielä tähän hyviä uutisia. Eetulle vuokrattiin kotikäyttöön infrapunalaseri ja se on nyt ihan elämänsä kunnossa, kun on saanut laserhoitoa päivittäin. Puhuttiin että voisi kotiin ostaa omaksi tuon laitteen ja eläinlääkäri oli äidin kanssa keskustellut siitä, että vahvin kipulääke voitaisiin hyvinkin todennäköisesti jättää pois.

marraskuun toiset kisat

En tiedä mikä vinkukiukkupussin nykyään omistan, sillä tuntuu että Vekki käyttää nykyään ääntään tosi paljon. Ennen sopivan hiljainen koira kitisee ja ulisee nyt ihan kaikenlaisissa tilanteissa. Hyviä esimerkkejä ovat niinkin arkiset asiat kuten ovesta lähteminen, rappukäytävässä kulkeminen tai autossa matkustaminen - kokoajan pääkoppa vuotaa ja ulistaan tai autossa jopa kiljutaan. Ollaan myös alettu harjoittelemaan rauhoittumista ja malttia ihan uudella tavalla. Vekin tekisi aina mieli oven auetessa rynnistää pää kolmantena jalkana sisään tai ulos ja muutenkin se liikkuu kuin sotanorsu sisälläkin. Näistä mukavista piirteistä päästäänkin sopivasti viime sunnuntain agilitykisoihin, jossa tunnelma Vekin kanssa oli aika ylläolevan kaltainen. Pidin sitä ja Unskia Jennan koirien kanssa autossa, josta se meni sellaisiin tiloihin, kun ahdistui jo valmiiksi ajatuksesta että ottaisinkin jonkun toisen koiran enkä sitä. Lämppäesteillä tuntui että koko koira irtoaa liitoksistaan, sillä se vain örisi ja oli erittäin tekemisen meiningeissä. Omaa vuoroa odottaessa mentiin remmi kireällä suuntaan ja toiseen ja Vekki yritti kiskoa itsenäisesti radan suuntaan ja oli ihan sekopää!

Radat olivat jonkun suusta kuultuina "helppoja kolmosluokan ratoja" ja siltä ne tuntuivatkin. Ensimmäisellä radalla pakka kesti keppeihin saakka, jossa tiesin että mun on liikuttava valmistelemaan valssi. Kun koira tuli kepeiltä pois, niin en ottanut sitä tarpeeksi haltuun jolloin Vee irtosi väärälle hypylle. Oon kuitenkin tosi ylpee että sain väännettyä valssi-persjätön ja vielä takaakierron siihen päälle. Kuitenkin kuten sanottu pakka hajosi, jolloin en ollut keinulla enää skarppina ja koira meni väärään päähän putkea. Loppuun vielä juoksin Vekin linjalle muurilla, jolloin muurin palikat räkästiin alas ja rata ansaitsi nimityksensä "siinä oli vähän kaikenlaista"

Toinen rata näytti reunalta katsottuna ihan katastrofilta. Naureskeltiin ja itkettiin vuorotellen kun mietittiin että miten päästäisiin edes ensimmäiset neljä estettä puhtaasti. Rataantutustuessa ei tuntunut enää niin pahalta ja tiesin että Vekin pystyy kyllä kaukaa hyvin törkkäämään ensimmäisille hypyille. Rima tuli kuitenkin nelosella alas, sillä linjaus takaakiertoon ei ollut kummoinen. Putken jälkeinen persjättö oli myöhässä, jolloin rima tuli sieltäkin alas. Muurin palikat räiskästiin taas alas. Kuitenkin tyytyväinen oon tähän rataan.

Oon pohtinut miksi näissä molemmissa kisoissa on tullut oikeastaan jokaisella radalla jokunen rima alas. Tietysti usea niistä johtuu siitä, että oon hämmentänyt Vekkiä tekemällä ohjauksia ihan liian myöhässä ja koira on ollut juuri silloin riman päällä. Toinen syy kuitenkin tuntuu selkeältä, kun miettii millä rimoilla ollaan treenattu. Ryhmätreeneissä ollaan tehty matalemmilla, koska ei ole ollut kisoja tiedossa ja siksi ei rasiteta turhaan hyppyyttämällä korkeampia. Kuitenkin ennen kisoja ei juuri päästy treeneihin, jolloin kisakorkeuksia ei olla tehty lähes laisinkaan. Varmasti syy siinä, että ne tulee kisoissa sitten alas, kun ei olla niitä tarpeeksi jumpattu. Eilen illalla hallilla teinkin sitten ihan perustreeniä kuten kolmea suoraa hyppyä ja sivuttaisia hyppyjä 60cm rimoilla. 

Tällä tietoa edessä on taas jonkinmoinen kisatauko, sillä täällä ei hirveästi skaboja pitäisi olla ja mä aloitan tiistaina uuden duunin. 

sydän tähän

Lauantaina koitti jo odotettu päivä, kun hetken aikaa meillä oli taas koko kompanja koossa ja vietiin pojat rallattamaan pellolle. Etenkin Vekki oli ihan fiiliksissä ja kokoajan pyysi corgeja leikkimään ja olemaan hippaa. Huomaa että corgeilla on vähän huonontunut tuo kestävyyskunto kun Vekki ei ole enää taloudessa, sillä ne uuvahtaa aika nopeasti parin spurtin jälkeen. Eetu onnistui ilakoidessaan myös puraisemaan ilmeisesti kieleensä, mikä aiheutti ensin suuria sydämentykytyksiä mulle. Tosiaan Eetu on onnistunut myös katkaisemaan kaksi etuhammasta, jotka poistetaan tällä viikolla. Ehdin jo säikähtää että loppuuko tämäkin tapaaminen eläinlääkärireissuun, kun näin että verta on naamassa.  Hoidettiin myös virallinen osuus, eli uusi edustava poseerauskuva koko jengistä. Lenkin ja kauppareissun jälkeen vein Vekin kotiin ja mentiin autolla Ojankoon. Eetu ja Unski pääsivät pitkästä aikaa kentälle esteille tekemään putkea ja siivekkeitä ilman rimoja. Ja taas totesin vaan sen miten mahtavaa olisikaan, jos Eetun kanssa voisi agilitya harrastaa. Nyt kun ite alan olemaan kokeneempi, niin osaisin käsitelläkin tuollaista hullunkiilto silmissä tekevää ja päin naamaa louskutavaa koiraa paremmin. Koira tuli tosi hyvin ohjauksiin mukaan mitä ei olla varmaan ikinä edes kunnolla opeteltu ja niistäkin ajoista on useampi vuosi. Unski pääsi tekemään samoille esteille ja sen kanssa vaan hömpösteltiin ja ei otettu niin vakavasti jos Unskista oli hauskempaa juosta jonkun hypyn ohitse vaan täysiä seuraavalle. Saa nähdä miten paljon Uns pääsee tekemään nyt näiden viikkojen aikana mitä se on hoidossa.

Muuten Unski on kotiutunut uuteen paikkaan hyvin. On mahtavaa miten rauhallinen ja rento se on verratuna Vekkiin, joka ei malttaisi edes kotona päästää mua silmistään. Unskista on ihanaa vaan makoilla mun sängyllä ja tulla öisin ihan kiinni nukkumaan. Talouden muiden koirien kanssa se tulee ihan hyvin toimeen ja etenkin Renin kanssa niistä on tullut ylimmät ystävät. Oon aina erityisen onnellinen siitä kun Unto löytää toisesta koirasta ystävän, sillä se leikkii vaan aniharvojen kanssa. Toistaiseksi pelkkä olohuoneessakin painiminen on riittävää aktivointia sille ja näinäkin päivinä tingitään sitten tarpeen tullen vähän muusta rasituksesta. Lauantaina koiralle tuli nimittäin selkeästi liikaa rasitusta kerralla, sillä illemmalla levosta noustuaan se keventi toista takajalkaa vähän aikaa. Mutta hyvä onkin se, että mitään ihmeellistä en ollut lajien suhteen ajatellutkaan Untolle tälle ajalle. Halusin sen tänne hoitoon ihan muuten vaan, sillä se on juuri sopiva tyyppi syksyisiin iltoihin lämmittämään varpaita sängynpäätyyn ja neljänkin vuoden jälkeen pelkkä sen söpön naaman tuijottaminen sulattaa sydämen. Tosin sunnuntaina se jäi ensimmäistä kertaa tänne yksinään portin taakse, kun Vekillä ja mulla oli kisat. Illemmalla kotiin tullessa Unto olikin ovella vastassa ja huomattiin samantien, että se oli purrut Vekin ruokasäkin auki ja syönyt mahan täyteen. Yöllä heräsinkin siihen kun Untolla oli maha sekaisin ja tänään on juostu ulkona, kun Vekin ruoassa oli ihan liikaa rasvaa Unskin vatsalle.

Vekin kanssa palattiin siis kisatauolta sunnuntaina omalla hallilla. Kolme rataa juostavana ja olin tosi innoissani, mahtavaa päästä takaisin kisakentille. Enemmän omassa ohjaamisessa oli haettavaa, sillä vedin Vekin useammalta hypyltä pois ottaessani sen haltuun liian tiukasti. Monia paikkoja oli radoilla mitä ei olla tehty aikoihin, mutta kaikki toimi vaikka oma liikkuminen olikin tönkköä tällaisissa paikoissa. Vekki luki erittäin mielikuvituksellisesti mun ohjaamista, mikä siis suomeksi tarkoittaa sitä että se luki mun käsien liikkeen tosi vahvasti ja esim. hyppyradalla teki poispäinkäännön tai vippauksen eikä hypännytkään vain suoraan, kun käänsin sitä liikaa jo putkelle.

Tehtiin kaksi hyllyä ja viimeiseltä radalta kelpo vitonen. Viimeisellä radalla riman tiputus oli aika selkeä sillä itselle ohjauksen rytmittäminen oli aika kieli keskellä suuta tekemistä ja ajoitus heikko. Edelleen voisi itse ottaa enemmän juoksuaskelia, sillä hyppärilläkin näkyy miten nopeampi koira on kun itsekin etenen enkä jää itse himmailemaan hypyille. Ensi sunnuntaina harjoitukset sitten jatkuu, kun on heti seuraavat kisat.

paranee vaan vanhetessaan

Unski 4-vee <3

Aika hauskaa, että Unskin kohdalla lisääntyvät vuodet eivät aiheuta vielä mitään suurempaa paniikkia, vaan lähinnä oon onnellinen siitä että se on aikuistunut ja villeimmät rasavilli vuodet ovat takana päin. Vaikka Eetun ja Vekin kanssa oon kokenut sen adrealiinin kisakentillä, onnellisuuden kun saavutetaan tavoitteita ja tyytyväisyyden kun mennään treeneissä eteenpäin, niin tämä "sunnuntai harrastelijakoira" on opettanut kuitenkin myös suuria asioita. Unski on opettanu että jokainen koira on yksilö, mikään ei ole itsestäänselvää ja täytyy arvostaa sitä mitä on. Meille muuttaessaan elettiin juuri sitä koiratytön unelma-aikaa, jolloin Unskista piti tulla uusi kisakenttien kungingas ja mulle toinen harrastuskoira, jonka kanssa tehtäsiin kaikki oikein alusta alkaen. Hassua miettiä asiaa nyt, kun enhän mä sillon osannut tehdä asioita sen kummoisemmin kuin Eetunkaan kanssa. Unskin kanssa oon saavuttanut ihan erilaisia hienoja tavoitteita, kuten se että sain sen tykkäämään vetoleikeistä tai olemaan kuulolla vaikka lähellä olisi muita koiria. Nyt tuntuu ihanalta kun on myös koira, jolle kelpaa vähempikin ja se ottaa elämän sopivan rennosti.

Ja mikä parasta, Unto tulee huomenna Helsinkiin mulle ainakin joulukuuhun saakka hoitoon.

kisakauden kuumotusta

(c) Miranda Mäki

Tyhmää että nyt olisi videota treeneistä sekä tokosta että agilitysta, mutta läppäri ei suostu havainnoimaan piuhalla koneeseen kiinnitettyä puhelinta ollenkaan, jossa tämä kaikki on. Joudutaan nyt toistaiseksi mennä ilman. Työttömän, lopputyötä vaille valmiin opiskelijan elämää ollaan menty nyt päälle kaksi viikkoa. On tehnyt tosi hyvää olla vaan, sillä en ole koskaan ollut päivääkään tekemättä töitä tai käymättä koulua. Toki lopputyö odottaisi tekijäänsä, mutta pyhitin kuitenkin ensimmäiset viikot vain itselleni. Siihen tulee nyt muutos, sillä maanantaina mulla oli kaksi työhaastattelua ja molemmista tuli töitä. Eniten vaikuttaa jälkimmäinen oman alan tuotanto, joka kestää joulukuusta helmikuuhun. Marraskuusta ei todellakaan tule siis mikään helppo, sillä tavoitteena on saada lopputyö eteenpäin, tehdä ehkä kuitenkin vähän töitä sekä vaatimattomasti kilpailla agilityssa, tokossa ja rallytokossa. Mitä?

Tokosta on videomateriaalia siksi, että oikeasti se kokeeseen meneminen kuumottelisi. Halusin ottaa liikkeitä koemaisesti videolle, jotta nään missä me nyt mennään. Oon tyytyväinen. Ilmoittautuminen alkaa tämän viikon sunnuntaina, tunnetusti mieli ehtii muuttua vielä useasti, mutta tällä hetkellä fiilis olisi aika hyvä. Eniten tuntuu hyvältä siksi, että oon panostanut tosi paljon nyt eri liikkeiden virittelyihin, minkä takia uskon että voin luottaa koiran osaavan, kun tiedän kertoa sille mitä ollaan menossa aina tekemään. Olisi mahtava käydä kokeessa nyt, kun oon pystynyt treenaamaan tokoa paljon säännöllisemmin ja koira tuntuu tosi hyvältä.

(c) Miranda Mäki

Käytiin eilen ex-asuinporukan kanssa lenkillä ja treenaamassa agilitya. Vekin kanssa tehtiin leijeröintiä kepeille, persjättöjä ja oikeastaan vähän kaikenmoista sekaisin. Enemmän se oli itelleni treeniä siinä, että pysyykö pää kasassa ja miten taivun lennosta eri ohjauksiin kisoja ajatellen ja koira ei valahda minnekään ja osaan linjata. Vitsi mitkä adrealiinipöllyt! Vedin ihan kylmiltään kolmea persjättöä peräkkäin ja merkkasin vaan taaksepäin katseella Vekin paikan ja luotin täysin että koira tulee mukana ja niinhän se tuli. Mulla on mahtavin koira ikinä. Ja tosiaan, Kaapo-tollerin kanssa sitten tehtiin agilitya myös. Se meinasi haljeta onnesta, kävi varastamassa leluja mun treenirepusta ja hyppi tasajalkaa ilmaan naaman korkeudelle. Tosi hyvin muisti kaiken mitä oon sille opettanut, mitä nyt onnesta soikeena välillä juoksi jonkin hypyn ohitse, mutta ei se mitään kun on vaan niin siistiä olla töissä. Erehdyin taas miettimään, että olisinko ihan hullu jos kaavailisinkin seuraavaksi koiraksi tolleria, kun etenkin tämä tyyppi on ihan huippu.

Oon niin kiitollinen siitä millainen koira mulla on tällä hetkellä. Sen kanssa voi tehdä mitä tahansa, se on terve ja hyväpäinen ja kiltti.

sä oot suurin kaikista

Uskomatonta mutta totta: me ollaan ryhdistäydytty tokon suhteen. Okei, takana on vasta kolmet treenit kentällä ja jokaisen iltaruokansa eteen Vekki saa tehdä jotakin tokoon liittyvää - mutta hei, tuntuu että oon aika kartalla jo missä mennään. Ollaan käyty tosiaan kolme kertaa nyt meiän läheisellä hiekkakentällä treenaamassa kämppisten sekä naapurin Mirandan kanssa. Asenne tekemiseen täysi kymppi! Oon saanut Vekistä paljon röyhkeämmän ja annankin sen haukkua ja komentaa mua, mitä esim. Eetulta en jaksaisi kuunnella yhtään. Seuraaminen on aina ensimmäinen liike treeneissä ja haukutan välillä Veetä ennen perusasentoon tai seuraamiseen ottamista, josta se vetää aika hyvät kierrokset. Oma mielentila on kuitenkin yksi isoimmista asioista joka vaikuttaa treenikentällä ja nyt se alkaa olla aika hyvä. Tilannetta on auttanut se, että päätän aina etukäteen muutaman liikkeen johon keskitytään ja millä tavalla keskitytään (tarkuutta vai vauhtia?) ja pari "bonus" liikettä, jos kentällä tuntuu että on tosi hyvä päivä ja haluaa tehä vähän extraa. Näin esimerkiksi ruutua treenatessa en ahdistu siitä jos treenaan ruudun oikeaa paikkaa, jolloin vauhti saattaa olla hitaampi. Tai kun treenaan noudossa suoraan eteen tulemista, niin en ärsyynny jos koira ei palautakaan kokoajan täpäkästi. Ennen saatoin haluta usein ottaa liikkeitä koemaisesti, jotta näin heti millä mallilla mikäkin liike oli koetta ajatellen. Nyt oon kuitenkin ymmärtänyt sen, minkä oon lukenut tosi menestyneiden toko harrastajien sanovan, että liikkeitä ei lähes koskaan oteta treeneissä kisamaisesti ja esimerkiksi peruasentoa on ihan turha viilata kokoajan jokaisen liikkeen alussa. Olen alkanut treenaamaan nimenomaan liikkeiden osia, eli yhtenä päivänä treenataan ruutuun hakeutumista kaukaa ja kovasta vauhdista, kun taas toisena päivänä tehdään sitä tarkkuutta ruudun sisällä. Oon myös luullut tietäväni mitä yllätyksellisyys tarkoittaa treenatessa, mutta asia ei ole tainnut olla niin. Koska haluan että Vekillä on kokoajan treenatessa kivaa, niin palkkaan sitä todella usein ja monin eri tavoin, etenkin sellaisissa kohdissa joissa koira ei osaa olettaa palkkaa. Nykyään myös vaihtelen leluja ihan kesken treenin ja yleensä ollaankin menty nyt eri leluilla per liike. On kahden lelun leikkiä, frisbeetä, lentävää palloa, rättilelua jne. Tämä auttaa mua siinä, etten ahdistu siitä jos Vekki ei jokaisella leikityskerralla leiki yhtä hyvin, sillä kun lelu kokoajan muuttuu niin joutuu sekä ohjaaja että koira muuttamaan leikkitapaa ja uutuudenviehätys pysyy koko leikin ajan. En myös enää vaadi että leikin tulisi olla sellaista, jossa Vekki nojaa taaksepäin ja kiskoo lelua hulluna itselleen, vaan saatan esim heittäytyä maahan istumaan ja leikkiä kuin vasta luovutusikäisen pennun kanssa, kun heilutan lelua maata vasten ja Vekki läimii sitä tassuillaan.

Ollaan treenattu pääasiassa avoimen luokan liikkeitä, jotka hyppyä ja kaikkia jääviä lukuunottamatta on nyt tsekattu. Yhdissä treeneissä aloitin ohjatun noudon opettamisen. Tehtiin vasenta suuntaa ja ei siinä paljon ihmetelty. Meinasin jo innostua ja kokeilla samaan settiin oikeankin puolen, mutta olin kaukaa viisas ja ajattelin että ihan uusi juttu, niin miksi taas kiirehtiä kun voi iloita siitä että koira oppi uutta. Edelleen haluan että Vekillä on kokoajan sellainen kuningas fiilis kentällä ollessaan. Ehdin jo innostua siitä että voitaisiin mennä kokeeseen tämän vuoden puolella, sillä aina mulle käy samoin: treenit menee hetken hyvin, niin alan heti selata koekalenteria. Taidan kuitenkin haluta vielä treenata vähän aikaa, sillä olemme vasta päässeet tähän pisteeseen että voisin oikeasti sanoa että treenaamme tokoa, emmekä vain virettä. Avoimessakin luokassa on kuitenkin niin monia eri palasia, että haluan koiran olevan itsevarma kun mennään kokeeseen että se osaa kaiken.

Päätin tänään että voitaisiin marraskuussa kisata parit kisat agilitya. Katotaan lähteekö ilmot vetämään. Ainakin rallytokokoe on tulossa kuun lopussa, joten kisakausi tästä taitaa tulla sittenkin vaikka muuta sanoin aiemmin.

Kuvat (c) Miranda Mäki