maalaistolloviikonloppu

Perjantaina sullottiin matkatavarat ja koirat autoon ja mentiin pitkästä aikaa maalle viikonlopuksi. Teki aika hyvää. Lauantaina käytiin kisaamassa Kuopiossa. Lähtölistoja katsoessa kyllä myhäilytti: jos ykkösissä oltaisiin niin olisi herätyskello taas kuudelta aamulla soinut, mutta nyt sai nukkua univelkoja pois, syödä aamupalan ja lähtee rauhassa ajamaan alkupäivästä. Kisoista enemmän kohta lisää. Landella olossa on kyllä puolensa, kun koirille voi vaan avata oven, päästää pihalle ja toivottaa hyvää päivän jatkoa, kun itse vielä yökkärihousuissa juo kolmannen kupin kahvia. En toisaalta tykkää siitä, että koirat on pihalla ilman valvomista, sillä mitä tahansa voi tapahtua ja nämä kyllä vahtii. Kuitenkin Vekille tekee oikeasti hyvää olla välillä ilman jatkuvaa mun kyttäämistä, sillä se on semmonen perskärpänen ettei hetkeäkään rauhaa saa. Nyt sai taas opetella, että jokaisella ovenavauksella ei tulla perässä ja reippaiden koirien pitää osata olla myös maatilankoiria. Kyllä siinä vähän aikaa menikin, kun Vekki jäi istumaan ulko-oven taakse jodlaamaan ja komentamaan, mutta välillä tajusi kuluttaa aikaa vähän fiksumminkin. Vekin ja Kaapon lisäksi piti hoitaa Sohvi-leota ja Sisu-beaglea. Huvitutti, kun lenkillä tajusin että mulla on tässä kaitsettavana koiria neljästä eri roturyhmästä, huomasi miten erilailla jättiläinen, noutaja, paimen ja ajokoira käyttäytyivät. Sunnuntaina tulivat vielä omat pojat kylään, kyllä siinä kuudessa koirassa on tekemistä.




Otettiin viikko kisojen jälkeen tosi rauhassa eikä tehty yhtään mitään. Töidenkin takia lenkit jäi aika lyhyeen, mutta ajattelin että senkun levätään nyt vaan. Keskiviikkona Vekillä oli fyssari. Oon ollut jo monta kuukautta ihan varma että sillä on jumeja, sillä viimeksi käytiin Helillä ennen joulua ja sen jälkeen fyssari oli ite ulkomailla. Olihan koirassa ihan normaaleja jumeja, mutta ne aukesivat taas heti ja Heli sanoi että jatkakaa vaan normaalisti. Ylisti taas Vekin lihaskuntoa, kuulemma niin jäätävän suuret lihakset että. Torstaina ajettiin Kiteelle kasvattajan klinikalla käymään. Vekkihän tosiaan kutisee aina välillä tosi pahasti, oon ite jo (huonona koiranomistajana) tippunut kärryiltä milloin se välillä vähenee ja sitten alkaa uudelleen. Kaikenlaista ollaan kokeiltu, nyt viimeisempänä ostin stressaantunutta ihoa rauhoittavan shamppoon ja pesin sillä koiran. Johonkin se auttoi, sillä koirasta tuli tosi levollinen eikä se enää raaputtanut itseään hetkeen. Kuitenkaan toinen pesu ei sitten tehnyt niin suurta vaikutusta. Kun päästiin klinikan pihaan, niin koira oli vielä ihan asiallinen. Mutta sitten avasin klinikan ulko-oven ja samantien kun kynnysmatto ylitettiin niin Vekki meni ihan maan matoseksi, se kyhnäsi pitkin lattiaa matalana, häntä ja koko koira hulluna vispaten ja remmi kireällä mönki eteenpäin. Sekunin mietin että mikä ihme sille tuli, mutta sitten hoksasin että se haistoi kasvattajatätinsä. Pia kutsuikin sitten Vekkiä, joka hyppäsi tiskiä vasten etutassut ojossa ja alkoi samantien jodlaamaan kun kasvattajansa näki. Sitten kiskottiin remmi kireällä tiskin taa ja Vekki ilopissasi varmaan kahden metrin matkan, kun oli niin onnellinen :D Onnellisuudesta ei meinannut tulla loppua, vaan kokoajan oli hyrrättävä kasvattajan ympärillä, ulistava ja vikistävä kuin pieni pentu. Alettiin tutkimaan, kun tämä rakkauspörriäinen kykeni taas olemaan. Kasvattajakaan ei löytänyt ihosta mitään joka viittaisi kutinan syyhyn, ei edes niitä joitakin rupia joita Vekki on saanut itselleen kun niin kovaa raaputtaa itteään. Todettiin että kuiva sisäilma on varmasti yksi tekijä, sillä Vekki ei raaputa ittään kuin sisällä ja aloillaan ollessaan. Ihanteellista olisi jos se vaikka kesäksikin olisi päässyt jonnekin maalle jossa saisi olla kunnolla ulkona, mutta hupskeikkaa ei ihan Helsingissä semmosta oo tarjolla. Kuitenkin toinenkin mielenkiintoinen seikka tuli esille. Vekkihän nimenomaan rapsuttaa itseään vaan kun ollaan aloillaan, tekemättä mitään. Kun sen ihoa kokeiltiin, niin se ei normaalin kutisevan koiran tavoin kääntynyt että "ooohh joo siitä rapsuta siitä!" vaan oli normaalisti, ei siis reagoinut että olisi kutissut mistään erityisesti. Tultiin siihen tulokseen, että tämä itsensä rapsuttaminen voisi olla myös stressiperäistä, mitä itsekin oon miettinyt usein. Vekkihän on kotona tosi levoton, se seuraa mua ihan tauotta ja jos edes näytän siltä että nousisin vaikka pöydästä hakemaan lisää kahvia, niin se havahtuu ja nousee ylös mun perään. Se on tosi kiinni mussa, eikä tykkää olla juuri erossa ihmisistä. Hyvin todennäköistä siis, että voisi olla tästäkin kiinni ja mielenkiinnolla katotaan, sillä otettiin Vekille kuitenkin kortisoniresepti joka aloitellaan vähän ajan päästä. Katotaan lakkaako kutina sillä.

<3

Lauantain kisojen tavoitteet oli tehdä hyvää yhteistyötä radalla, pitää oma pää kasassa. Kaksi agirataa meni ihmetellessä, kun äkkiä radoilla oli välistävetoja, takaakiertoja ja muuta jännittävää. Edelleen tiiän että mulla on työn alla kisa-ajattelu - pitäs osata ajatella ekalla oikein. Nyt jäin oottelemaan koiraa, en tajua miksi. Mielummin luottas että se menee niihin ohjauksiin mitä treenissäkin, eikä jäis jankkaamaan paikalleen ja jää niin rumasti koiran linjalle, että ekoilla radoilla koiralla oli työ muuttaakin linjansa kun ohjaaja ei ihan osannut antaa tilaa. Oli niissä tosi hyviäkin kohtia, mutta kummankin radan jälkeen kyselin itseltäni että olisinko voinut kuitenkin yrittää vielä enemmän. Viimeiselle hyppärille sitten otin sen viime kisoista nousseen uhoasenteen päälle: en ajatellut niinkään esteitä, ajattelin sitä ihannelinjaa mitä haluun koiran kulkevan. Radan alussa oli juuri sellainen kohta jota treenattiin joku päälle kuukausi sitten, mietin että tää koiran pitää osata enkä ala auttamaan turhia ja sotkemaan vaan. Ja kyllä! Tehtiin hyvä rata, kepeiltä tuli vitonen kun Vekki kyllä haki oikean välin, muttei taittunut sitten enää siitä oikein. Keppien jälkeen oli takaaleikkaus, jonka jälkeen vedätin Vekkiä loppusuoran ja ai vitsi mikä flow oli!! Tää on sitä meiän toimivaa tekemistä, en jääny oottelemaan joten koiralle tuli siistimmät linjat kuin edellisillä radoilla ja lopun irtoaminen oli just sitä miten haluun koiran toimivan radalla. Musta on tullu kuitenkin kriittinen ja tältäkin radalta löydän paikkoja, joissa linjaukset on ihan paskaa, mutta toisaalta kehityn kokoajan

Treeni-into on iha huikee! Sivuttaiset hypyt tulee nyt treenilistalle ainakin. Kisataukoa tulee, jos päätetään tuo kortisoonikuuri aloittaa. Maalaisviikonloppuna Vekki ei rapsuttanut itseään kuin kerran kaksi sisällä ollessaan ja kotonakin se on rapsuttanut vain aamuisin, milloin raaputtaa muutenkin eniten. Muuten tosi levollinen, joten vielä harkitsen ennenku alan syöttämään turhaan lääkettä. Katotaan!

 
Vielä pakko palata tähän maalaistolloelämään. Minun hoivavietit taas heräsi, kun hoidettavana oli varmaan viisitoista yllä olevan kuvan pientä pääsiäistipua. Vekkikin olisi tahtonut tipuja hoitaa, annoin sen haistella niitä ja kokeili se nuolaistakin toisia. Untolla taas kyllä kierrokset nousi kattoon, aikuisia kanoja nähdessään se alkoi kiljumaan ja haukkumaan, mutta ihme kyllä ymmärsi vähän käyttäytyä eikä yrittänyt riuhtoa kanojen luo. Tipuja katsoessaan se oli kyllä semmonen kettu repolainen: muka kiltisti katseli, mutta välillä koitti tassulla kuopia verkon alta ja ilme oli niin kieli keskellä suuta, silmät puoliummessa haaveillen varmaan uunituoreesta broilerista. 

tokaluokkalainen!

Kyllä taas aamulla kysyttiin ketkä ovatkaan niitä tosiharrastajia, kun kello soi aamulla ennen kuutta ja jännityksissäni räväytin silmät auki jo ennen viittä. Olo ei ollut kovin kehuttava, mahasta otti ja tunsin miten silmäpussit suurenevat silmien alla. Perinteisten trikoiden ja ohuiden huppareiden sijaan puettiin tällä kertaa kymmenen kertaa räväkämmät legginssit ja neonpinkki huppari, sillä kisojen teema oli 80-luku. Sanni tuli ottamaan meidät onneksi talon edestä kyytiin ja pystyin lyhistymään apukuskin paikalle ja kitisemään mistä moinen ramppikuume oikein iski. Mistä lie johtuu, mutta jotkut kisat jännittävät enemmän kuin toiset

A-rata oli ihan ok, mutta opinpa taas että mun pitää muistaa linjata. Rataantutustumisessa ei käynyt mielessäkään ettei Vekki kääntyisi automaattisesti mukana, kun ei ollut paljon vaihtoehtoja minne mennä. Erittäin säälittävä yritys mulla ainakin oli sitä kääntää, sillä koiralla ei ole juuri käsitystä siitä että pitäisi alkaa kaartamaan vasemmalle, vaikka se hyvin yrittikin korjata (minun) erheen ja tulla vielä pituudelle. Pituuden jälkeen menin itse sekaisin ja ohjasin epähuomiossa sinne puomille. Muuten hyvä rata, mutta jäi kyllä kaivelemaan etten tajunnut rataantutustuessa että pitäisi se koira muistaa ottaa haltuun enemmän tossa. 

Ekan radan jälkeen oma ramppikuume alkoi hellittää ja huomasin että stressin ja jännityksen laukeamisen jälkeen tuntui että kuume olisi nousemassa. Edellisen radan löysästi tehty kohta ärsytti ja päätin, että nyt kyllä tehdään se hyvä rata, sillä vain sillä niitä nollia tulee ja sillä, että teen ite kunnolla. Rataantutustuessa pää oli kyllä edelleen vanukasta ja jalat ihan muussilla, en käynyt rataa edes hölkäten läpi kun tuntui ettei askel vaan nouse. Ennen lähtöä ruoskin sitten itseäni, että nyt et anna yhtään periksi ja uhosin että nyt tehään puhdas rata. Keppien jälkeen uho vaan nousi ja radalla oli tosi hyvä flow, oikee tekemisen meininki. Okei, varmistelin joissain kohdissa ja pidin Vekin aika hyvin ruodussa, mutta ehkä enemmänkin siksi että oma ajatus pysyisi kasassa. Ja sehän pysyi! A:n jälkeisellä hypyllä mun piti tehdä vastakäännös ja vekata, mutta lennosta suunnitelma vaihtuikin surkeaan valssiin, mikä meni kalasteluksi. Radan jälkeen sanoinkin useille että tätä voisi kyllä kutsua väkisin väännetyksi radaksi ja muutama ihminenkin nauroi, että siltä se vähän näyttikin. Mutta kotimatkalla kävin rataa mielessä läpi ja tajusin että ei se itseasiassa sitä ollut. Se olisi ollut väkisin vääntämistä jos olisin kalastellut ja pelastellut jatkuvasti ja oltaisiin eletty kokoajan vähän raunalla, mutta nyt oli vaan oikee asenne ja menin este kerrallaan, silti koko rata mielessä. Vaikka käskytys oli tiukkaa, pidin kiltin koirani suurennuslasin alla ja pidin huolen että se pitää omasta tontistaan huolen, niin se oli hyvä rata. Olin vaan päättänyt että nyt tehään nättiä jälkeä. Ja miten kävi? LUVA-0!!!

Vekki otti luokkavoiton, sai LUVAN ja SERTIN ja näin nousi kakkosiin!! Oon niin ylpeä meistä, sillä en oo itse tähän saakka jankannut kuin ykkösissä ja nyt noustiin neljällä startilla ja nää oli meidän toiset kisat. Vekki on paras! 

eilen vielä villi lapsi, tänään oot jo aikuinen

Viime kuukaudet eivät ole olleet niitä helpoimpia. Vaikka olenkin "elä hetkessä"- tyyppi, niin stressaan tosi paljon etukäteen joitakin asioita ja lähes pakkomielteisesti yritän hoitaa tän hetkiseltä "TO DO"-listaltani erilaisia asioita kuten syksyn kurssikirjan lukeminen, opinnäytetyön aiheen etsiminen tai uuden kodin löytäminen. Muutan Pohjois-Karjalasta pois pääkaupunkiseudulle toukokuun ensimmäisellä viikolla. Koti löytyi nyt onneksi, vaikka vuokrasopimusta ei olekaan vielä kirjoitettu. Asunnon etsiminen oli henkisesti raskasta, sillä jokainen soitto vuokraisäntien kanssa vastaisi lähestulkoon työhaastattelua, kun vastailit kysymyksiin hyvin käyttäytyvistä lemmikeistäsi tai pidit myyntipuhetta, mikä ero sinun koulutetulla harrastus- ja työkoirallasi on tavanomaisiin naapurin koiriin. Aika monen pää oli helppo kääntää, mutta onneksi omaan kotiimme lemmikit olivat tervetulleita jo ilman suostutteluja. Asunto on kaksio Tikkurilasta, ihan juna-aseman vieressä joten matka Helsingin keskustaankin kestää vain hetken. Olen jo koittanut Google Mapsin karttapalvelussa katsellut uusia kotikatuja ja bongannut lenkkimaastoja. Yhtä stressaavaa kuin kodin etsintä on ollut myös päättää mihin uusiin koiraharrastusseuroihin hakisin. Lopulta asuinsijaintiin nähden ja muutenkin parhaimmalta kuulosti Hakunilan Seudun Koiraharrastajat, josta hain meille agilityn ryhmäpaikkaa keväästä alkaen. Tuntuu hieman haikealta erota vanhasta Joensuun seurasta, sillä vasta viime vuoden aikana pääsin kunnolla sisään porukkaan ja nyt treenaan niin hyvässä ryhmässä, jonka eteen tein talkootunteja paljon. Nykyään kun hallille menee mihin aikaan tahansa viikosta, niin yleensä aina löytyy joku kenenkä kanssa vaihtaa kuulumisia tai voin iloita, miten vanhat koulutettavani ovat edenneet koiriensa kanssa ja miettiä miten heidänkin treeneihinsä joskus panostin. Kevään aikana kuvaan kuitenkin seuralleni vielä muutaman minuutin kestävän videon, joka on kouluni tehtävä audiovisuaalinen omaehtoinen videotuotanto. Koulua ei muuten juuri enää tänä keväänä ole ja ilmoitin siitä jo etukäteen töihin, joten kalenteri on buukattu työvuoroja täyteen. Jaksan näitä töitä päivästä toiseen ajatuksella, että kohta on kevät ja kesä, silloin paistaa aurinko ja silloin minä olen toteuttamassa unelmaani Helsingissä, pankkitili hieman suurempana. Jos jotakuta näin koirablogissa asia enemmän kiinnostaa, niin tosiaan menen työharjoitteluun elokuvatuotantoyhtiö Helsinki-filmille, jonka tuottamia elokuvia voisi mainita ainakin Leijonasydän, Tyttö sinä olet tähti ja Napapiirin sankarit.

Kuten rivienkin välistä voisi olettaa, niin koirien kanssa ei ole paljoa ylimääräistä tehty. Välillä tuntuu ettei millään riittäisi energiat tehdä päivän aikana kahta pitkää lenkkiä, mutta onneksi alkava kevät ja valoisa aika tekevät ihmeitä. Tänään mentiin lenkille ihan vaan tyhjentämään ajatuksia, ottamaan aurinkoa, ilman kelloon katsomista. Käveltiin tyytyväisinä, koska aurinko lämmitti ja ei ollut kiire minnekään.

Tehtiin eilen ja tänään vuoden ekat PK-treenit: jälkeä ja hakua. Verijälki oli aika kunnianhimoinen idea, eikä Vekki tai Kaapokaan syttynyt vedetyille jäljille kuten toivoimme. Mun olisi pitänyt muistaa rauhotella itteeni tän intopuuskan kanssa, sillä jäljen vanhentuessa tehtiin hakua. Jäljelle mennessä Vekillä ei tietenkään ollut sitten sopiva mielentila jäljestää. Eniten hankaluuksia oli alussa, kun Vekki otti hajua haravoiden ja olin vähän epävarma mitä olisin tehnyt. Onneksi se otti jäljen kuitenkin lopusta tarkemmin ja oli ansainnut lopussa olevan "kaadon", eli ydinluun. Haku meni onneksi hyvin, itteeni helpotutti ettei oo tämä järkyttävän pitkä tauko pilannut koiran työskentelyä täysin. Ensimmäinen ukko tehtiin partioiden, ihan vaan nähdäkseni toimiiko koiran nenä ollenkaan. Kun toimi, niin uskalsin muistutella ilmaisua. Rulla lähti koiran mukaan hyvin, edelleen se jäi muutamaksi sekuniksi ilakoimaan ukon luokse "MUTKU OON NII ILONEN ET LÖYSIN SUT!!", joten heti kun oli lähössä tuomaan niin kannustin kutsumalla tai kehumalla kerran. Viimeinen ukko eiliseltä oli vielä partioiden, jotta saatiin palkattua vielä kunnolla siitä hyvästä etsimisestä. Tänään samassa paikassa hakua, mutta enemmän muistutti raunioita ja rakennusetsintää, kyseessä siis vanhan ladon ympäristö vanhoine työkoneen osineen ja maatalon tarvikkeineen. Olin taas uhkarohkeella päällä ja iskin Vekille ensimmäistä kertaa ikinä kiinteän rullan kaulaan. Ensin koira veti itsensä luimuun, mutta huomatessaan ettei kyseessä ollutkaan niin kamala puettava asia, niin korvat nousi ja olemus ryhdistäytyi. Tehtiin kaksi erittäin lyhyttä pistoa, ihan vaan rullailmaisun kannalta. Pyysin ukkoa auttamaan koiraa koskettamalla rullaa koiran tullessa piilolle ja Vekki olikin ottanut rullan samantien kaulalta suuhunsa ja tuli luokseni rullasta kiinni pitäen! Näytölle lähdöt on mulle aina olleet vaikeita, kun aloittelevan koiran kanssa pitäisi päästä heti rullan palautuksesta jo liikkeelle. Kolmas ukko tehtiin partioiden ja pyysin ukon piiloutumaan todella hyvin. Vekki teki kuten nokka käski, ei ongelmia ja ei yrittänyt pelata näön avulla. Koira hetkeksi autoon huilaamaan (suomeksi: keräämään kierroksia kun Kaapo teki) ja sitten vielä kolme helppoa ukkoa eri rakennuksessa. Tosi hyvin nenä toimi! Toiselle setille laitoin Vekille PK-liivin päälle, jota se siis vihaa yli kaiken ja menee ihan luimuun eikä työskentelystä tule mitään. Käskin ukkoa hetsaamaan piiloon päin mennessään, annoin Vekin olla vähän tuhma jotta sillä kierrokset pysyisi katossa (= jos laskee, niin alkaa ahdistumaan liivistä) ja hyvin se pysyi kasassa.

Toisaalta tämän intopuuskan jälkeen olisi taas palo tehdä PK-lajeja, mutta toisaalta tekisi mieli jättää ne vapaapäivien iloksi. Eilisen verijäljen tallomiseen, hakuun ja työskentelyn jälkeiseen lenkkiin upposi niin kauan aikaa, että kotiin tullessa ajatus heti muutaman tunnin päästä lenkkeilystä uudelleen oli niin uuvuttavaa. Tiedän että kevään mennessä eteenpäin alkaa olla helpompaa, kun jaksan auringon avulla mennä!

Agilitytreeneistä vielä. Tiistaina tehtiin ehkä 1.lk radan tasoa vastaavaa rataa. Meille hyvä, koska kisoja on nyt tulossa useammat. Koitetaan nyt Vekin kanssa nousta ainakin sinne kakkosiin ennen muuttoa, vähän toivoisin että kolmosiinkin saakka! Kisatreeni teki meille hyvää ja siinä tuli esille Vekin puolet, joita se ei kovin usein treenatessa näytä. Esimerkkinä ensimmäinen kompastuskivi, eli mutkaputken jälkeen hyppy ja rengas. Taisin vedättää sitä hypyllä ja olla jo edempänä, niin koira otti ja juoksi renkaan ali. Huomautin ja otettiin uudelleen, silti tuli pari kertaa renkaan lävitse koska oli niin kiire kirittää mun perään. Yhdessä vaiheessa Vekki kesken radan päästi ulvaisun, niistä aina tietää että sillä on aika tekemisen meininki päällä :D Puomin ylösmenokontakti oli aika kortilla, etenkin kun monessa kohdassa en jäänyt paljoa linjaamaan tai odottelemaan, niin ylihän se pomppas kun perään yritti kiriä. Kun jäin linjaamaan nätimmin, niin kontaktikin oli tunnollisesti tehty. Videolla tosin näytän ihan robotilta, nauran aina kun katon sen kohdan videosta. Leijeröinti onnistui tosi hyvin, olin taas iloinen että oon opettanut koiran työskentelemään myös kaukana musta! Itseasiassa videolla oleva rata ei oo piirroksen mukainen. Päätettiin treenikavereiden kanssa vielä kääntää piirroksen mukaisesti ollut pussi ja pituus toistepäin ja ottaa rata toisinpäin, kun kerran kisatreeniä tehtiin. Alkuperäisessä versiossa kun ei paljoa hinkattavan arvoista ollut!

Ajattelin juuri että noniin nyt on kuulumiset päivitetty blogiin, hyvä mieli. Sitten ihan tyhjästä päähän tuli ajatus: mistä ostan koirien ruuat Tikkurilasta?! Kertokaa joku!

Ja hei vielä loppuun tiivistetäänpä kulunut talvikausi vedon osalta. Vitkastelin suksien ostamista todella pitkään ja alle kymmeneen kertaanhan hiihtäminen jäi. Kuitenkin saatiin monipuolisesti tehtyä hiihtoa: perinteistä jäällä koirien juostessa vapaana, luistelua kaverin kanssa koirien juostessa vapaana, vetoa kaverin vedättäessä koiraansa vieressä ja vetoa Kaapo jäniksenä. Tosiaan oltiin vähän aikaa sitten Nooran ja Pinna-bordercollien kanssa vetotreeneissä. Ensin hiihdettiin jäälle koirien juostessa vapaana. Jäällä otettiin yhteensä seitsemän eri pituista vetopätkää, siten että koirilla oli lelut lopussa vähän matkan päässä toisistaan ja otettiin yhteislähdöt. Vekki otti Pinnan juoksemisesta hyvin vauhtia itseensä, saatiin yhden treenin aikana muutettua sen lähdössä käyttäytymistäkin parempaan suuntaan. Ensi talvikaudelle pitää tehdä pohjat omalle osalle sitten paremmin ja nyt on tosi hyvät pohjat tehty tulevaa varten, cant wait! Talvikausi oli lyhyt mutta ytimekäs, Vekin vetäessä mua jäällä nimittäin sulanut lumi lensi sen tassuista sen verran kovalla räiskeellä, että piti kättä pitää naaman edessä kun rapaa vaan roiskui - talvi on ohi!

tottelevaisuushommia

Ihme ja kumma, jostain oon onnistunut repimään motivaation treenata myös tokoa ja treenattu on ympäri viikkoa! Avoimen luokan liikkeet on suurennuslasin alla ja palikoita kootaan hyvää tahtia, eniten olohuonetreeniin on päässyt nouto ja kapulan pito. Ihan hyvällä flowlla ollaan tehty, mun täytyy vaan kokoajan muistuttaa itselleni etten innostuisi vielä liikaa ja maltan tehdä hyvät pohjat, kun joidenkin treenien jälkeen tekisi mieli jo katsoa tulevia tokokokeita - ihan lisämotivaation saamiseksi. Edelleen seuraaminen on se mörkö, mutta siinäkin ollaan menty aika paljon eteenpäin, mitä huomasin kun katoin koiran tekemistä viime treenissä

Eilen käytiin illalla Netan ja Lauran kanssa tekemässä tokoa hallilla. Luulin ensin treenaavani lähes tulkoon keskenäni ja tein jo suunnitelman siitä että tekisin ruutua pitkästä aikaa. Mulla on edelleen hirvee kynnys lähtee treenaamaan ylempien luokkien liikkeitä. Vaikka haluaisinkin, niin jotenki aina tokoo treenatessa ei tuu sitten tehtyäkään paljoa muuta, etenkin nyt kun töitä riittää avoimenkin liikkeiden kanssa. Tehtiin kuitenkin hyvät treenit, joissa nousi mielenkiintoisia asioita esiin

Seuraamista tehdään nykyään poikkeuksetta pelkästään vasempaan ja palkka on kainalossa tai oikeassa kädessä selän takana. Oon saanut Vekin ajatusta nyt hyvin taakse ja se tuijottaakin nyt enemmän taakse ja yläviistoon, kuin eteen ja mua. Seuruupaikka on parantunut huomattavasti ja parissa treenissä Vekki on ollut jopa liiankin takana, mikä ei tietenkään haittaa tässä vaiheessa. Välillä se leviää ihan törkeästi sivuttaisesti ensimmäisellä pätkällä (kun oon juuri hetsannut sitä lelulla), mutta vasemmalle kävelyssä tääkin korjaantuu samantien kun lähdetään liikkeelle ja koira tulee aika automaattisesti tiiviimmin. Eilen tehtiin sairaan hyvää seuraamista, tosin tein yhden pätkän liikaa ja Vekillä ilme vähän laski. Postauksen ensimmäinen treenikuva ei ole ehkä ihanteellisin itse liikkeen kannalta, mutta siinä näkyy hyvin asenne jonka tahdon Vekille työskentelyyn seuraamisessa!

Hyppy otettiin kolme tai neljä kertaa kokeenomaisesi, ilman alku- ja loppuperusasentoja. Yritän päästä nyt tavasta eroon ottaa koira aina perusasentoon liikkeiden alussa tai lopussa, jotta perusasento olisi aina vähän täpäkämpi kun se sitten tehdään. Kouluttajakin sanoi talvella että on turha kuluttaa hyvää perusasentoa teetättämällä se koiralla jokaisessa liikkeessä treenissä. Eli suoraan seisomisesta hyppäämään, niin oli muutenkin koiralla paljon parempi vauhti ja focus eteen = hyppäsi esteestä kauemmas ja oli helpompi myös palata käskyllä takaisin hypyn yli. Avoimen kaukoja tehtiin häiriötreeninä Lauran kanssa, jolloin kumpikin teki yhtä aikaa kaukoja vierekkäin. Vekille oon parissa treenissä nyt ottanut namialustan koiran taa, jotta saisin tekniikan pysymään hyvänä vaikka otankin välimatkaa. Hyviä toistoja, muutama laiska nouseminen joista huomautin, mutta muuten oon sopivan tyytyväinen! Saatiin kuitenkin uutta lisähaastetta, kun yhdellä käskyllä Vekki oli jo syöksymässä takapalkalle ja parilla käskyllä pälyili taakseen :D Ei oo toko helppoa! Luoksetulon stoppia oli tarkoitus treenata ja ennen varsinaista luoksetuloa otinkin pari pysäytystä pallopalkalla ihan Vekin vain hengatessa edessäni. Siitä aioin ottaa luoksetulon pysäytyksen kanssa. Virhe!! Idiootti! Eihän se koira sieltä lähdöstä mihinkään halunnut tulla, ensin lähti tulemaan mutta pysähtyi ehkä parin metrin jälkeen, seuraavista käskyistä ravasi aina vähän matkaa ja taas tarjosi pysäytystä. Sählättiin useampi toisto uudelleen ja lopulta Vekki ei luoksetulokäskyllä edes tassuaan liikauttanut, vaan pönötti vaan paikallaan tuijottaen mua vakavana! Tyhmänä sitten kutsuisin sitä arjen luoksetulo käskyllä, jolla tiesin sen tulevan nopeammin ja Laura ruoski mua samantien, että nyt et kyllä kutsu kun tasan sillä käskyllä jolla pitääkin. Lopulta Laura piti Vekistä kiinni, kun minä innostin sitä ja kutsuin, jolloin alkoi taas vauhtia olla ja lentävä pallopaikka mun taa samantien kun otti laukka-askelia. Joo, eipä tehty enää pysähystreeniä!

Noudossa kapulan pito on joissakin treeneissä hyvä, joissakin Vekki mälvää vähäsen. Kuitenkin palauttaa nykyään hyvin eteen kun pyydän ja kestää pitää vähän kauemmin suussaan, enneku otan pois. Yhteen ynnättynä on tässä vielä duunia tehtäväksi. Mutta elokuuhun ja sääntömuutoksiin mennessä ollaan ainakin kerran kisattu ja en pidä mahottomana, että jos ensimmäisessä kokeessa piilopaikkiksessa ei tapahdu mitään hämminkiä, niin voi olla että innostuisin hakemaan koulutustunnuksenkin! Riippuu ihan siitä miten tehokkaasti tässä tehään töitä ja agilitykisat täyttää kalenterin!

to become a very good trainer, you need a very bad dog

Tietokoneen toinen laturinjohto sanoi itsensä irti, jonka ansiosta tämä kirjoitus on odottanut luonnoksissa jo viikon. Mutta tosiaan, kaksi kuukautta kului ja niin Unski muutti takaisin Keski-Suomeen kuntoutuneen Eetun kaveriksi. Ensialkuun tuntui että aikaa oli niin paljon ja helmikuun vaihtuessa pohdin että kuukaudessahan ehditään vaikka mitä, mutta viimeiset kuukaudet meni liian nopeasti. Ensimmäiset viikot vuodesta 2015 minä muistelin millaista on taluttaa kahta remmiä, Vekki iloitsi saadessaan toisen koiran seuraa ja Unski otti paikkaansa Joensuun arjessa. Muisteltiin meijän vanhoja temppuja, opeteltiin yksinjäämistä kerrostalossa ja syötiin ulkona paljon herkkuja, jotta yhteistyö toimisi pihalla. Hämmästyin kun hommat Unton kanssa osuikin niin hyvin yksiin ja se oli motivoitavissa ruoalla sekä kuunteli mitä sanoin. Niin arki, treenit kuin lenkkeily muiden koirien kanssa oli ihan erilaista. Tiesin kuitenkin ettei kyse ollut vain koirasta: mulla oli eri asenne kuin aikaisemmin. Miksi? Koska oon vihdoin oppinut kantapään kautta ja peiliin katsomalla, että millainen yksi mun kolmesta koirasta on, sen vahvuudet ja heikkoudet. Untosta tuli ihan eri koira kahden kuukauden aikana, sillä mulla oli niin selkeää miten treenaan ja koulutan sitä - ja miten paljon se menikään eteenpäin vain sen vuoksi! Miten asian voisi tiivistää? Unski on koira jonka kanssa tärkeintä on arki, sen rutiinit ja se että asiat on mustavalkoisia: jos toisen koiran kanssa ei osata olla asiallisesti vielä toisellakaan muistutuksella, niin sitten kävellään remmissä. Yksinkertaista. Kaikki muu on sitten extraa, jolla ei kannata vaivata liikaa päätä. Kun arjen raamit oli molemmille selkeitä, niin treenaaminen oli rentouttavaa ja pää tyhjeni kun keskityttiin vain oppimaan uutta, eikä siihen miten käyttäydytään ja ollaan kuulolla.

Uuden oppiminen ja asennemuutos
Untohan on aina sisäistänyt uusia asioita hitaasti ja ne on pitänyt pilkkoa todella pieniin palasiin. Vaikka opetin sille peruskäskyt pentuna sheippaamalla, niin se on silti ollut aina tuumailija, joka odottelee että ruoka putoaisi taivaalta suuhun kuin tarvitsisi itse yrittää liikaa. Käytännössä siis jos sheippasin sille jotakin, niin ensin tarjosi osaamansa asiat, sitten kävi maate ja passivoitui. Nyt halusin rikkoa kaavan: aloin sheippamaan ihan pieniä asioita ja opettaa Unskille, että uusien asioiden tarjoaminen voi olla jännittävää ja ihan mistä vaan saattaa lihapullan ansaita. Tällaisia asioita olivat kosketusalusta, kämmenkosketus, esineen nostaminen ja siitä vähitellen vaikeuttaen uudet temput. Palkkasin kaikesta ruhtinaallisesti ja vähitellen Unto alkoi mielummin kokeilla tehdä jotakin, kuin käydä maate ja odottaa tapahtuisiko jotakin. Kahdessa kuukaudessa Unto oppi ainakin kymmenen uutta asiaa, joita se nyt mielellään tarjoaa ja reagoi käskyihin nopeasti, sillä asioista on tehty sille niin mieluisia ja opetettu uudelleen että mitä tehokkaampi on, sitä enemmän ruokaa saa! Treenaamisesta tuli Unskille kokoajan tärkeämpi juttu ja hallilla se alkoi turhautuneena haukahtelemaan kun tein toisen koiran kanssa ja remmistä päästessään se hyrräsi ympärilläni häntä heiluen. Asenne muuttui ja treenaamiseen tuli tekemisen meininki!




Yllä oleva video on otettu perjantai- tai lauantai-iltana, juuri ennen Unton lähtöä olevaa sunnuntaita. Videolla on koko treenituokio ja ero on oikeasti niin mittava edelliseen, mikä fiilis koiralla oli ennen tätä kahden kuukauden työprosessia. Nyt Unto ilahtuu heti kun saa tutun käskyn ja suorittaa temput, jotka olen sen selkärankaan saakka palkannut ja ne ovat koirasta niin mahtavia tehdä. Sen silmissä tuikkii, se aktiivisesti pörrää ympärilläni ja on valmiina tekemään töitä. Olin jo muistaakseni vuodelle 2014 tehnyt Untolle erään lupauksen: opetan sen noutamaan! Töitä on tehty sen eteen jo kauan ja pelkkää esineeseen koskemista on sheipattu niin helvetin pitkään ja tässä on sen tulos: koira noutaa lähes minkä tahansa sille heitetyn esineen ja tässä tapauksessa se oli yli puolen kilon painoinen noutokapula! Lopussa näette vielä meidän ikioman leikin, joka on ollut pienestä marsusta saakka Unskista maailman hauskin juttu: mun käsien jahtaaminen. Se jahtaa liikkuvaa kättä kuin kissa läpsien etutassuillaan ja kieli keskellä suuta :)

Leikkivä agilitykoira
Unton agilityn harrastaminen on enää 5cm rimoja, putkia ja puomia. Niitäkin se sai tehdä kerran tai kaksi viikkoon pienen juoksenteluradan muodossa, joilla oli lähinnä juoksua, irtoamista tai kuuntelutreeniä. Kyllä se agilityssakin eteenpäin meni kehityksessä, mutta tapahtui jotakin paljon tärkeämpää: Unto oppi lelupalkan!! Aloitettiin ylipäätään sillä, että aina pienetkin treenit olohuoneessa loppui leluun: ensin vain näytin lelua ja Unskin kiinnostuessa se meni piiloon, sitten pienet hetsaukset lelulla ja lopulta muutamasta sekunista ylöspäin leikkiä aina treenin lopuksi. Agilityssa palkkasin Untoa ensin sen lempipallolla (isolla värikkäällä vinkupallolla) ja joskus vedinkin treeniliivin taskusta toisenlaisen vinkuvan pallon ja samanlailla koira ryntäsi sen perään ja piti palkkanaan. Unto rakastaa palkata itseään juoksemalla aina ympäri hallia pallon perässä, mikä on aika huvittavaa katsottavaa (video alla). Uhkarohkeammin aloin kokeilla erilaisia vinkuvia kumisia leluja palkkana, joskus Unski ryntäsi perään mutta jäikin kattomaan mua "8D ei toi oo pallo"-ilmeellä, jolloin juoksin heittämään lelun uudelleen ja sitten kyllä kelpasi. Lelulla palkkaamisen lisäksi mun yksi tavoite Untolle on opettaa se leikkimään vetoleikkejä. Näissä edettiin samanlailla askel kerrallaan: jokaisesta aktiivisesta vedosta koittaa voittaa lelu itselleen Unski voitti ja kannustin sitä olemaan röyhkeä. Mähän sallin Unton niin arjessa kuin treeneissäkin olla tuhma siten, että aina kun se koittaa varastaa mun taskusta, kädestä tai treeniliivistä lelun, niin takuulla se saa sen ja leikkiä vielä mun kanssa! Yhdissä treeneissä palkkasin Unton sitten sukkaan tungetulla tyhjällä muovipullolla, mitä se tapporavisteli ja kiskoi itselleen ----- voitto!

Toisten koirien kanssa Unto on aina ollut vähän huono olemaan, se on niin omanarvonsa tunteva uros ja ei paljon kaunistele isompienkaan seurassa. Se on erittäin tyypillinen esimerkki siitä, että corgissa pientä on vain koko ja egoa kyllä riittää. Unski on ottanut monelta nartulta kunnolla turpaan, kerran eräs iso narttu päätti antaa sille kunnon tukkapöllyn ja Unto roikkui kiljuen nartun hampaiden välissä ja vuoti sen jälkeen huulesta verta. Nartun omistaja oli huolissaan, minä katsoin että koira oli kunnossa ja totesin että odotahan vain, niin eikös mennyt kuin muutama minuutti ja Unto oli taas pomppimassa nartun naaman edessä kerjäten huomiota. Tämä kovapäisyys tulee sen emän suvuta ainakin kasvattajan mukaan. Kuitenkin toisten koirien kanssa olemisen suhteen tehtiin myös kovasti töitä, jotka tuottivat tulosta. Naapurin kaverini Minnan kanssa päätettiin leipoa Untosta ja Sanista hyvät toverit ja niin me tehtiin. Ensimmäisillä lenkeillä Unto koitti pistää Sania ojennukseen, mutta hetken pörhistelyn jälkeen Sanin jatkuva leikkiin kinuaminen tuottikin tulosta ja kovan ulkokuoren alta löytyi juuri se hölmö corginpenikka jonka toivoisin näkyvän useammin: Unto heittäytyi maahan, makasi kieli pitkällä ja antoi Sanin tehdä itselleen lähes mitä tahansa. Siitä lähtien Sanilla ja Untolla leikit osuivat hyvin yksiin, Sani on yksi harvoista koirista joka tekee Untolle selväksi missä menee raja - ja Unto vielä uskoo! Jos Unski riehaantuu liikaa jonkun toisen koiran kanssa, niin Sani käy kerran sanomassa Unskille perkele ja pikkukettu osaa taas olla. Oon tosi iloinen että Minna rakastui myös Unskiin, sillä pikkukettu pääsi melkein joka viikko hoitoon ja painimaan ison olohuoneen lattialle räkäpainia, eikä sen tarvinnut jäädä kotiin odottamaan Vekin treenien ajaksi. Kerta kerralta se osasi myös leikkiä toistenkin koirien kanssa paremmin ja etenkin pentujen (joita se ei voi sietää) kanssa se oppi olemaan aikuisemmin.

Helmikuussa saman katon alle muutti myös Kaapo. Kaapo lukeutuu juuri niihin AD/HD-koiriin joita Unto ei vaan kestä. Ensialkuun Unski teki selväksi ettei Kaapolla ollut asiaa parin metrin etäisyydellekään ja se vahti niin leluja, ruokaa kuin kauppakassejakin Kaapolta. Hiljalleen tilanne alkoi kuitenkin rauhoittua ja Unto ei enää jaksanut sanoakaan ihan kaikista pienistä asioista. Viimeisten viikkojen aikana se salli Kaapon lähelleen ja aamuisin ne tervehtivät makuuhuoneessa ensin haistellen toisiaan ja sitten tökkimällä nenällä toisen ikenien väliin kuin tsekaten mitä toinen oli viimeksi syönyt. Unto hyväksyi lopulta Kaapon kokonaan. Vai miltä näyttää?

Mulla on niin ikävä. Nyt kun sai useamman kuukauden elää taas corgipoika porukassa, niin tuntuu taas niin tyhjemmältä olla ilman. Alan ollakin taas sitä mieltä, että kyllä jokaisella pitäisi olla yksi corgi pitämässä elämän jännittävänä toilailuillaan ja piristämässä söpöllä naamallaan. Mulla on ollut jo pidemmän aikaa eteisen seinällä kuva Untosta ja sen päällä kirjoitettuna Silvia Trikmanin sanat: "The more challenges you will encounten, the more you will learn. I always say that in order to become a very good trainer, you need a very bad dog". Laittaessani aikoinaan kuvan ja tekstin seinälle mietin, että voi Unto joku päivä me vielä pelataan yhteen. Kuitenkin epäuskoisena mietin että ei näin taida tulla tapahtumaan, mutta oikeasti tekstihän on pitänyt jo yli vuoden paikkaansa. Sillä kun Vekin otin, niin olihan mulla jo ennen luovutusikää painotettuna että toista Untoa ei sitten tule ja siitähän ei niin villiä ja vallatonta tuu! Tiesin mikä meni Unton kanssa penkin alle ja painotin niitä asioita Vekin kanssa ja Vekistä on tullut juuri sellainen mitä toivoinkin. Vain kahden kuukauden aikana ratkoimme niin monta pulmaa, joihin en tuntunut Unskin ensimmäisten elinvuosien aikana löytävän millään ratkaisua enkä osannut kertoa Unskille mitä siltä haluan. Nyt näin lyhyessä ajassa teimme niin paljon, meidän yhteistyö kehittyi ja ihastuimme toisiimme vielä vähän lisää. Minä osasin olla vilpittömästi ylpeä hieman erilaisesta koirastani, osasin arvostaa sitä että sain sen opetettua antamaan myös toista tassua, osasin iloita kun se ei lyönyt kesken treenien hanskoja tiskiin ja todennut että tää on kuule jo vähän nähty homma. Mitä tähän kaikkeen tarvittiin? Lukemattomia yrityksiä, suunnitelmia, lannitsumisia, monta kirosanaa, lukuisia pusseja herkkuja ja paketteja lihapullia, vinkuvia palloja ja tärkeimpänä: oman asenteen, tavoitteiden ja ihanteiden muuttumista.

Ja yksi tuhma koira ♥